Blogi

Blogi: Käsi ylös kuka lähtisi tupakan tumppeja poimimaan? Ihan vain vapaaehtoisesti.

Blogi: Käsi ylös kuka lähtisi tupakan tumppeja poimimaan? Ihan vain vapaaehtoisesti.

Vapaaehtoistyö. Tarkistan netistä, mitä se oikeastaan tarkoittaa. Wikipedia määrittelee vapaaehtoistyön seuraavanlaisesti: ”Vapaaehtoistyö on yksittäisten ihmisten tai yhteisöjen hyväksi tehtyä toimintaa, josta ei saa rahallista korvausta eli palkkaa. Sitä tehdään omasta vapaasta tahdosta, ilman pakkoa. … Vapaaehtoistyötä voi tehdä kuka tahansa iästä ja asuinpaikasta riippumatta kykyjensä, aikataulunsa ja voimavarojensa mukaan.”

Minulle vapaaehtoistyö on voimavara. Sitä tehdessäni tunnen auttavani vilpittömästi, ilman rahallisen korvauksen tuomaa vastikkeellisuutta. En tarvitse mitään takaisin. Voin käyttää niitä kykyjä ja vahvuuksiani, joista on iloa muille. Sitä kautta oma itsearvostukseni nousee ja opin itsestäni uutta. Toisen auttamisen on tutkittu tuovan onnellisuuden tunnetta. Voin allekirjoittaa tuon väittämän.

Toimin vapaaehtoisena Väylä Ry:n hallituksessa. Hallituksen jäsenenä saan olla vaikuttamassa kehitysvammaisten ihmisten asemaan työmarkkinoilla ja tehdä hyvää yhteiskunnallisella tasolla. Tämän lisäksi käyn parin kehitysvammaisen ystävän kanssa välillä elokuvissa ja koirani kanssa tapaamassa vanhuksia. Nämä arvokkaat kohtaamiset tuovat aitoa iloa minulle ja tapaamilleni ihmisille yksilötasolla. Vapaaehtoistyössä saan olla juuri minä, enkä edusta ketään. Toki myös työskentelen samojen asioiden äärellä, mutta silloin edustan työpaikkaani ja vaikka kuinka rakastankin työtäni, nostan siitä myös palkkaa. Riihikuivaa ”pätäkkää”, joka mahdollistaa sen, että tulen toimeen ja lisäksi voin tehdä itselle mieleisiä asioita. Tästä voimavarakuormasta voin myös jakaa muille. Olen onnekas.

Työskentelin vuosia kehitysvammaisten työhönvalmentajana. Työ oli merkityksellistä ja tuon hienon tehtävän kautta pystyi vaikuttamaan siihen, että moni heikossa työmarkkina-asemassa oleva henkilö sai toteuttaa haaveensa ja päästä oikeisiin töihin. Samaan aikaan koin kuitenkin ristiriitaisia tunteita, koska osa asiakkaistani oli niin kutsutussa ”avotyössä” eli palkattomassa työssä oikealla työpaikalla. En voi väittää, etteikö osa näistä ihmisistä viihtynyt työpaikassaan. En kuitenkaan voinut olla varma ymmärsivätkö he oikeasti, ettei kymmenen euroa päivässä ole palkka. Joskus yritin muuttaa nuo kympit esimerkeiksi heille mieluisista tavaroista. Eräskin asiakkaani koki valaistumisen, kun kerroin kuinka monta muumimukia hän voisi päivän ”palkalla” ostaa avotyössä tai jos hänellä olisi TES:in mukainen tuntipalkka. Mietin usein, kuinka moni näistä avotyön piirissä olevista ihmisistä alkaisi vaatimaan parempaa, jos rahanarvo olisi heille selkokielellä avattu sen sijaan, että työosuusrahasta puhuttaisiin kuin palkasta.

Vuosien varrella kuulin myös kommentteja siitä, että nämä henkilöt saavat olla mielekkäässä työssä ja he kokevat merkityksellisyyttä siitä, että voivat tehdä oikeita töitä. Ehkä näin on, mutta onko meillä palkkatyötä tekevillä aina sellainen olo, että koemme merkityksellisyyttä, siitä että saamme tehdä juuri sitä mitä teemme? Kyllä minä ainakin kehtaan myöntää, että kaikki vuosien varrella tekemäni työt eivät ole olleet minulle merkityksellisiä tai edes mieluisia, vaan puhtaasti rahan ansainnan välineitä. Sen sijaan tekemäni vapaaehtoistyö on aina ollut merkityksellistä. Ja palkatonta. Joskus olen voinut saada kulukorvausta sen kympin, joka matkoihin on mennyt tai ilmaisen leffalipun. Sehän on vain plussaa. Mutta ei ole olemassa ”ilmaista työtä”.

Avotyö ei ole vapaaehtoista. Se ei aina ole merkityksellistä tekijälleen eikä se välttämättä tuo hyvää yhteisölle tai yksittäiselle ihmiselle. Pahimmillaan se tuo ilmaista työvoimaa tuottoa tekevälle yritykselle. Vaikka kuinka koen olevani luontoihminen ja voisin vapaaehtoisesti poimia koiralenkillä roskan, jos toisen ohi mennen; en tiedä ketään, joka haluaisi neljä tuntia päivässä kerätä tupakan tumppeja bussipysäkeiltä vapaaehtoisesti. Joka ikinen arkipäivä. En myöskään tunne ketään, joka haluaisi vaihtaa palkkatyönsä suurtalouskeittiön patojen tiskaamiseen ihan vain vapaaehtoisena. Se on raskasta työtä. Sen sijaan tiedän montakin ihmistä, joka haluaa tehdä merkityksellistä vapaaehtoistyötä oman palkkatyönsä rinnalla. Koska voi. Itse valita.

Miten vain asioita pyöritän päässäni, en saa avotyöstä millään tavalla oikeutettua. Se ei täytä vapaaehtoistyön kriteerejä, mutta se ei myöskään ole palkkatyö. Ihmisiä ei voi hinnoitella. Meillä jokaisella on oikeus yrittää, tulla ehkä tyrmätyksi työmarkkinoilla, yrittää uudestaan ja lopulta onnistua tai olla onnistumatta. Ei jonkun toisen työpanos voi olla ilmainen ja samaa työtä vieressä tekevä nostaa palkkaa ja miettii mihin käyttäisi työpaikan tarjoamia virikeseteleitä. Ei ole olemassa sellaista hyväntekeväisyyttä kenenkään meidän toimesta, ei sellaista vapaaehtoistyön superihmistä, joka jatkaa ilmaista työtä vuosikausia. Ei vain ole. Ja siksi asioiden on muututtava. Kaikille työnteko ei tietenkään ole edes vaihtoehto ja onneksi sitä varten on tarjolla mukavaa ryhmätoimintaa, missä tavata ystäviä.

Nostan hattua kaikille vapaaehtoistyötä tekeville ihmisille ja suosittelen myös kokeilemaan itselle sopivaa mielekästä hommaa. Nostan hattua myös niille työnantajille, jotka eivät koe kehitysvammaisen ihmisen palkkaamista riskinä tai rohkeana vetona. Rekry on sitä paitsi aina riski. Sitä varten on olemassa lainsäädäntöjä. Eiköhän pelata kaikkien kanssa niillä samoilla säännöillä.

Susanna Saarvo
Hallituksen jäsen, Väylä ry
Projektipäällikkö, Aspa-Säätiö

Blogi –  Vieraskynä: Meidän täytyy puhua

Blogi – Vieraskynä: Meidän täytyy puhua

Oletko sinä arvokas?

Jos joku esittäisi sinulle tuon kysymyksen, mitä vastaisit? Omaa arvoaan tulee harvemmin mietittyä – koko ajatus saattaa tuntua käsitteelliseltä huuhaalta. “Kyllähän jokainen ihminen on arvokas ihan omana itsenään”, kantautuu mielipiteen kaiku jostain itsensäjohtamiswebinaarien ja voimalausemeemien hälinästä.

Pelkkä olemassa oleminen ei takaa kenellekään arvokkuuden tunnetta. Se syntyy läheisistä ihmissuhteista, osallisuudesta, omien rajojen koettelusta, itsensä ylittämisestä ja näkyväksi tulemisesta. Siitä, että saa mahdollisuuden tehdä parhaansa ja saavuttaa tavoitteensa samoilla ehdoilla kuin kaikki muutkin.

On pysäyttävää, että vieläkin, vuonna 2019, me täällä Suomessa rajaamme järjestelmällisesti tietynlaisin kriteerein ihmisiä tämän mahdollisuuden ulkopuolelle. Ja on hälyttävää, ettei siitä haluta puhua – koska asiassa on enemmän kuin yksi puoli. Jostain syystä kehitysvammaisten ihmisten mahdollisuus palkkatyöhön aiheuttaa niin suuria tunnekuohuja, että oikeasti monipuolinen ja ratkaisukeskeinen vuoropuhelu on jäänyt huomattavan vähäiseksi.

Asia näyttää jakautuvan kahteen leiriin: yhtäällä ovat ne, joiden mielestä kehitysvammaisilla henkilöillä tulisi olla tasa-arvoinen ja laissa turvattu oikeus ja mahdollisuus palkkatöihin – toisaalla ovat ne, joiden mielestä kehitysvammaisten palkkatyömahdollisuus on ns. slippery slope joka johtaa siihen, että oikeudesta tulisikin velvollisuus ja olkiukkona kaikki kehitysvammaiset työkyvystä riippumatta joutuisivat aktiivimalliruoskan alla työmarkkinoille ja kaikki muu tukitoiminta kuten työpajat ja päivätoiminta lakkautettaisiin.

Oikeastihan tässä ei ole mitään perustavanlaatuista ristiriitaa – tavoitteena kaikilla on mahdollisimman hyvä elämä kaikille vammasta ja diagnoosista riippumatta. Suurin näkemysero taitaa liittyä siihen, missä roolissa näemme sosiaalitoimen, valtion ja itsemme suhteessa kehitysvammaisuuteen. Onko tehtävämme hoivata ja helpottaa vai tukea ja tarjota ponnahduslauta?

Kehitysvammaisuus näyttäytyy usein ihan pakollisen retorisen yksinkertaistamisen takia jättimäisenä, yhtenäisenä käsitteenä. Todellisuudessa tuon käsitteen takana on tuhansia ihmisiä, yksilöitä, tyyppejä – joilla kaikilla on omat vahvuutensa, omat haasteensa, omat unelmansa ja oma elämänsä, johon heidän kehitysvammansa vaikuttaa. Siellä on tyyppejä, joiden elämään palkkatyö ei tule koskaan sopimaan ja siellä on tyyppejä, joiden sormet syyhyävät työinnosta ja jotka ovat turhautuneita siihen, ettei heitä nähdä tasavertaisina yhteiskunnan jäseninä. Molemmanlaiselle tyypille tulisi löytää oikea tuki, jonka avulla juuri hän olisi mukana luomassa itselleen arvokasta elämää – oli se sitten turvallista hoivaa tai ponnahduslauta itsensä haastamiseen ja ylittämiseen.

Ratkaisu löytyy, kun siirrämme ennakkoluulojen ja yksinkertaistamisen verhoa sivuun ja katsomme tuen tarpeessa olevaa yksilöä – mikä saa hänet tuntemaan itsensä arvokkaaksi? Onko hänellä tietoa kaikesta, mihin hänellä on mahdollisuus? Siitä on mielestäni hyvä aloittaa.

Jotta kehitysvammaisten palkkatyöstä tulisi oikeasti mahdollisuus ja rakenteellinen muutos tapahtuisi tasa-arvoisen yhteiskunnan puolesta meidän täytyy puhua. Täytyy kyseenalaistaa avotyötä – toimiiko se? Täytyy kysyä kiperiä kysymyksiä yrityksiltä – maksatteko kehitysvammaiselle työntekijälle palkkaa, jos ei, miksi ette? Täytyy keskustella kiihkottomasti, ilman kauhukuvia ja pirujenmaalausta. Täytyy osallistuttaa kehitysvammaisia työnhakijoita, työntekijöitä ja kokemusasiantuntijoita keskusteluun.

Meidän täytyy, koska meillä on mahdollisuus luoda edellytykset ihan jokaiselle tuntea itsensä arvokkaaksi.

Jatkan mielelläni keskustelua – kommentoi tai ota yhteyttä, let’s talk about it!

Susanna Pykäläinen
Yrittäjä
Omenasieppari Oy

Blogi – Oikeissa töissä

Blogi – Oikeissa töissä

Olen Miia Pallonen. Työskentelen yhdistyksessä nimeltä Väylä ry. Aloitin Väylällä vuosi sitten, kun työvalmentajani neuvoi hakemaan sieltä keikkatöitä. Ensin tein satunnaisia keikkoja, sitten kuukauden projektin, ja lopulta sain vakituisen työpaikan.

Tämä työ on ensimmäinen palkkatyöni. Palkan saaminen ensimmäistä kertaa tuntui mahtavalta. Olin innoissani, tuntui hemmetin mukavalta että päiväraha vaihtui oikeaan palkkaan. Töissä käyminen voittaa kotona möljöttämisen!

Ennen nykyistä työtäni olen ollut avotyössä vakuutusyhtiössä ja kirjastossa, sekä työtoiminnassa toimintakeskuksessa. Niissä kaikissa tein oikeaa työtä ilman palkkaa. Esimerkiksi toimintakeskuksessa tein koulutustani vastaavaa verhoilijan työtä, sain päivärahaa 7 euroa. Päivärahasta vähennettiin lounasmaksu 4,10 euroa, joten käteen jäi 2,90€ päivässä.

Suurin osa vammaisista henkilöistä ei ole palkkatöissä. Kaikki eivät siihen pystyisikään, joten on tärkeää että muitakin toimintoja on. Meitä työhön pystyviä on kuitenkin paljon. Jos tekee oikeaa työtä, pitäisi siitä myös saada oikea palkka. Ja jokainen ansaitsee mahdollisuuden kokeilla. Minä työskentelen siivoushommissa ja välillä ompelen. Tukenani on kaupungin työvalmentaja, ja mukava työporukka.

Palkkatyö on muuttanut elämääni. Voin tehdä reissuja ja elättää itseni. Jos tarvitsen jotain, voin tehdä hankintoja. Kehitysvammaisista suuri osa työskentelee palkatta koko työikänsä. Jos ei ole koskaan saanut palkkaa, sen eroa päivärahaan voi olla vaikea ymmärtää. Monelle voi olla vaikea käsittää oikean työpaikan merkitys ja vaikutus elämään. Ja jos ei itse ole aktiivinen ei työpaikkaa saakaan.

Miia Pallonen
Väylän työntekijä