Blogi: Käsi ylös kuka lähtisi tupakan tumppeja poimimaan? Ihan vain vapaaehtoisesti.

Vapaaehtoistyö. Tarkistan netistä, mitä se oikeastaan tarkoittaa. Wikipedia määrittelee vapaaehtoistyön seuraavanlaisesti: ”Vapaaehtoistyö on yksittäisten ihmisten tai yhteisöjen hyväksi tehtyä toimintaa, josta ei saa rahallista korvausta eli palkkaa. Sitä tehdään omasta vapaasta tahdosta, ilman pakkoa. … Vapaaehtoistyötä voi tehdä kuka tahansa iästä ja asuinpaikasta riippumatta kykyjensä, aikataulunsa ja voimavarojensa mukaan.”

Minulle vapaaehtoistyö on voimavara. Sitä tehdessäni tunnen auttavani vilpittömästi, ilman rahallisen korvauksen tuomaa vastikkeellisuutta. En tarvitse mitään takaisin. Voin käyttää niitä kykyjä ja vahvuuksiani, joista on iloa muille. Sitä kautta oma itsearvostukseni nousee ja opin itsestäni uutta. Toisen auttamisen on tutkittu tuovan onnellisuuden tunnetta. Voin allekirjoittaa tuon väittämän.

Toimin vapaaehtoisena Väylä Ry:n hallituksessa. Hallituksen jäsenenä saan olla vaikuttamassa kehitysvammaisten ihmisten asemaan työmarkkinoilla ja tehdä hyvää yhteiskunnallisella tasolla. Tämän lisäksi käyn parin kehitysvammaisen ystävän kanssa välillä elokuvissa ja koirani kanssa tapaamassa vanhuksia. Nämä arvokkaat kohtaamiset tuovat aitoa iloa minulle ja tapaamilleni ihmisille yksilötasolla. Vapaaehtoistyössä saan olla juuri minä, enkä edusta ketään. Toki myös työskentelen samojen asioiden äärellä, mutta silloin edustan työpaikkaani ja vaikka kuinka rakastankin työtäni, nostan siitä myös palkkaa. Riihikuivaa ”pätäkkää”, joka mahdollistaa sen, että tulen toimeen ja lisäksi voin tehdä itselle mieleisiä asioita. Tästä voimavarakuormasta voin myös jakaa muille. Olen onnekas.

Työskentelin vuosia kehitysvammaisten työhönvalmentajana. Työ oli merkityksellistä ja tuon hienon tehtävän kautta pystyi vaikuttamaan siihen, että moni heikossa työmarkkina-asemassa oleva henkilö sai toteuttaa haaveensa ja päästä oikeisiin töihin. Samaan aikaan koin kuitenkin ristiriitaisia tunteita, koska osa asiakkaistani oli niin kutsutussa ”avotyössä” eli palkattomassa työssä oikealla työpaikalla. En voi väittää, etteikö osa näistä ihmisistä viihtynyt työpaikassaan. En kuitenkaan voinut olla varma ymmärsivätkö he oikeasti, ettei kymmenen euroa päivässä ole palkka. Joskus yritin muuttaa nuo kympit esimerkeiksi heille mieluisista tavaroista. Eräskin asiakkaani koki valaistumisen, kun kerroin kuinka monta muumimukia hän voisi päivän ”palkalla” ostaa avotyössä tai jos hänellä olisi TES:in mukainen tuntipalkka. Mietin usein, kuinka moni näistä avotyön piirissä olevista ihmisistä alkaisi vaatimaan parempaa, jos rahanarvo olisi heille selkokielellä avattu sen sijaan, että työosuusrahasta puhuttaisiin kuin palkasta.

Vuosien varrella kuulin myös kommentteja siitä, että nämä henkilöt saavat olla mielekkäässä työssä ja he kokevat merkityksellisyyttä siitä, että voivat tehdä oikeita töitä. Ehkä näin on, mutta onko meillä palkkatyötä tekevillä aina sellainen olo, että koemme merkityksellisyyttä, siitä että saamme tehdä juuri sitä mitä teemme? Kyllä minä ainakin kehtaan myöntää, että kaikki vuosien varrella tekemäni työt eivät ole olleet minulle merkityksellisiä tai edes mieluisia, vaan puhtaasti rahan ansainnan välineitä. Sen sijaan tekemäni vapaaehtoistyö on aina ollut merkityksellistä. Ja palkatonta. Joskus olen voinut saada kulukorvausta sen kympin, joka matkoihin on mennyt tai ilmaisen leffalipun. Sehän on vain plussaa. Mutta ei ole olemassa ”ilmaista työtä”.

Avotyö ei ole vapaaehtoista. Se ei aina ole merkityksellistä tekijälleen eikä se välttämättä tuo hyvää yhteisölle tai yksittäiselle ihmiselle. Pahimmillaan se tuo ilmaista työvoimaa tuottoa tekevälle yritykselle. Vaikka kuinka koen olevani luontoihminen ja voisin vapaaehtoisesti poimia koiralenkillä roskan, jos toisen ohi mennen; en tiedä ketään, joka haluaisi neljä tuntia päivässä kerätä tupakan tumppeja bussipysäkeiltä vapaaehtoisesti. Joka ikinen arkipäivä. En myöskään tunne ketään, joka haluaisi vaihtaa palkkatyönsä suurtalouskeittiön patojen tiskaamiseen ihan vain vapaaehtoisena. Se on raskasta työtä. Sen sijaan tiedän montakin ihmistä, joka haluaa tehdä merkityksellistä vapaaehtoistyötä oman palkkatyönsä rinnalla. Koska voi. Itse valita.

Miten vain asioita pyöritän päässäni, en saa avotyöstä millään tavalla oikeutettua. Se ei täytä vapaaehtoistyön kriteerejä, mutta se ei myöskään ole palkkatyö. Ihmisiä ei voi hinnoitella. Meillä jokaisella on oikeus yrittää, tulla ehkä tyrmätyksi työmarkkinoilla, yrittää uudestaan ja lopulta onnistua tai olla onnistumatta. Ei jonkun toisen työpanos voi olla ilmainen ja samaa työtä vieressä tekevä nostaa palkkaa ja miettii mihin käyttäisi työpaikan tarjoamia virikeseteleitä. Ei ole olemassa sellaista hyväntekeväisyyttä kenenkään meidän toimesta, ei sellaista vapaaehtoistyön superihmistä, joka jatkaa ilmaista työtä vuosikausia. Ei vain ole. Ja siksi asioiden on muututtava. Kaikille työnteko ei tietenkään ole edes vaihtoehto ja onneksi sitä varten on tarjolla mukavaa ryhmätoimintaa, missä tavata ystäviä.

Nostan hattua kaikille vapaaehtoistyötä tekeville ihmisille ja suosittelen myös kokeilemaan itselle sopivaa mielekästä hommaa. Nostan hattua myös niille työnantajille, jotka eivät koe kehitysvammaisen ihmisen palkkaamista riskinä tai rohkeana vetona. Rekry on sitä paitsi aina riski. Sitä varten on olemassa lainsäädäntöjä. Eiköhän pelata kaikkien kanssa niillä samoilla säännöillä.


© Tiina Sokka

Susanna Saarvo
Hallituksen jäsen, Väylä ry
Projektipäällikkö, Aspa-Säätiö